Viime ajat olen lähinnä nukkunut ja kirjoittanut työhakemuksia. En tajua, mikä kevätväsymys tai anemia mua vaivaa, mutta saatan nukkua kahteen päivällä, koska en vaan pysty nousemaan ja silti väsyttää. Opiskeluhommia en oikein ole saanut eteenpäin, mutta töitä olen sentään hakenut. Rahapula ja pelko erityisesti kesäisestä toimeentulosta saa jaksamaan. Kohta pitäisi tosin alkaa hakeamaan kaikenlaisia töitä. Nyt olen pysytellyt lähinnä omanalan hommien etsimisessä, vaikka se tällä alalla onkin lähes mahdotonta. Yliopistolla ihmisten kanssa jutellessa tosin tuntuu, ettei kukaan uskalla hakea oman alan töitä. Jos tämä pitää paikkaansa ehkä saan työpaikan - olenhan sentään lähettänyt hakemuksia. En ole koskaan ymmärtänyt tuota "en kehtaa hakea" -logiikkaa. Mitä siinä menettää. Korkeintaan joitakin tunteja elämästä ja uskon itseensä.

Mutta jos ei ole onnea pelissä eikä rakkaudessa on kai oltava onnea edes työnhaussa. Tai ainakin draivia.

Työnhaun sivussa sain haettua vaihtopaikkaa. Jos vaikka pääsisi vaihtamaan syksyllä maisemaa. Kesällä luultavasti joudun vaihtamaan maisemaa, vaikka toivoin kerrankin voivani viettää kesän omassa kodissa, omassa kaupungissa. Mutta työn löytyminen tästä maankolkasta tuntuu olevan silkka mahdottomuus.

Juuri nyt on jotain, mitä odottaa (vaikken olekaan yhtä innostunut kuin yleensä) viikonloppuna  vietetään vuoden parasta tapahtumaa - Akateemista MM-Kyykkää.

Tein vahingossa itselleni "tatuoinnin". Sähläsin kuittirullaa vaihtaessa ja sain haavan (josta ei kyllä tullut verta) ja ihon alle meni mustetta kirjoittimesta. Päivän verran kohta oli kipeä ja nyt paikalla on vain musta läikkä. Hassua. Kauankohan se siinä pysyy?

Se, että alkaa käydä tavallista useammin viikonloppuisin porukoilla, vaikka ei oikein edes ehtisi ja vaikka yleensä on vieraillut pikemminkin velvollisuudentunnosta kuin omasta halusta, on selvä merkki yksinäisyydestä. Onhan se sentään kiva, että voi huutaa sisään tullessa, moit ja ketään kotonat ja että voi syödä yhdessä ja huikata jollekulle hyvät yöt, vaikka nukkumaan käykin yksin. Eikä sekään ole niin paha, kun sänky on niin pieni, ettei siinä toiselle sijaa olisikaan.

Viikolla yhtenä päivänä kärsin suunnattomasta sosiaalisesta puutteesta, enkä edes törmännyt yhteenkään tuttavaan. Kun kaveri vielä perui illan tapaamisen. Tajusin, ettei mulla oikeen oo ketään kelle soittaa, kun ihmiskontaktin tarve iskee. Että tarvii seuraa lyhyellä varotusajalla. Mä olin se, jolle ihmiset ennen soitti aina sosiaalisen puutostilan iskiessä. Tiedättekö, sellaisen en selviä tästä päivästä, jos en nää jota kuta -tunteen? Nyt ihmiset eivät enää asu yksiöissä tai soluhuoneissa vaan perheasunnoissa. Kaikki tapaavat ainakin jonkun joka päivä. Ihmisillä on suurempi tarve olla hetki yksin. Luultavasti vika ei kuitenkaan ole muissa. Siinä, ettei ne ehi. Vaan siitä, etten mä osaa olla pieni ja säälittävä. Tarvitseva. Saanko pliis vaan syyttää muita?

Kun lähtee kymmeneltä töistä jo on päivän aikana ollut liikkeellä jo neljätoista tuntia ja hereillä tunnin lisää ja ulkona sataa jäätä vaakasuoraan naamaa päin, voisi hyvin unohtaa kaikki ilmaston- ja ympäristönsuojelulliset arvonsa kahden kilometrin autokyydistä. Onneksi tilaisuutta ei tullut. Apostolin kyydillä vastatuuleen siis.

Eilen löysin Spotifysta Anna Hanskia ja tein nostalgia reissun lapsuuteen. Rakastin tarhaiässä Anna Hanskia. Mustikkasuu oli aivan lempparibiisi. Vähän kyllä harmittaa, ettei ole käyttänyt tuolloista aivokapasiteettiaan johonkin hieman hyödyllisempään - osasin edelleen ulkoa sanat sellaisistakin biiseistä, joiden olemassaoloa en ollut muistanut.

Vähän ärsytti myös se, että lähes kaikki biisit olivat nyyhkyttämistä jonkun miehen perään. Siitä, että  varhaislapsuuden ihmissuhdemallit tulevat lähinnä tällaisista lyriikoista ja vanhoista Suomi-filmeistä, ei kai voi seurata mitään hyvää.Kui

Päätimme eilen pitää hauskan pulkkailu- ja saunomisillan. Töyssyistä jäi kuitenkin muistoksi telottu häntäluu ja nyt kaikki sattuu - erityisesti istuminen. Kaveri vaan totesi, että mitä ryhdyit lasten puuhiin.

Tänään yritin olla aikuisempi. Hain töitä ja kävin Tupperware-kutsuilla. Kiemurtelin tuoleilla ja irvistelin, kun yritin etsiä asentoa, jossa ei sattuisi niin paljon. Todella fiksua ja filmaattista.

Heli Laaksonen sanoo kirjassaan Pursu, että mööplaaminen o suameks huonekaluje siirtelemist paikast toisse ilma ihmemppä syyt taik älylist perustelemist. Hän toteaa myös, että "sitä voi nimittä monel taval: möpleraamine, möbliseeraamine, mööpelvalssaamine ja Feng Shui". Itselle rakas ja kotoisa termi tälle uudelleen järjestelylle on rymsteeraamine.  Laaksonen toteaa myös, että möplaaminen on "erullist ja ekolokist: ei tartte osta yhtäkä huonekalu eikä uussi verhojaka. Toisaalta ainakaan omat rumsteeraustaitoni eivät riittäneet siihen, että olisin saanut poistettua uusien huonekalujen ostotarvetta. Puutostila vaan siirtyi olohuoneesta makkariin.

Mutta kyl tääl o ny nii hiano.

Sovin itsekin juuri kampaajalla käyneenä huoneen uudistuneeseen lookiin. Täytyy koko ajan tuijotella uutta hienoa järjestystä huoneessa ja heilutella ihastuksissaan päätä, kun tukka on hauskan lyhyt..

Välipäivät, uusi vuosi ja loppukin loma meni sairastellessa. Sain siis joululahjaksi taudin ja niin velvollisuudentäyteiset kuin leppoisatkin lomasuunnitelmat jäivät. Myös vuodenvaihde kului sängynpohjalla pärskien. Olen sairastanut tänä vuonna ihan hirmuisesti. Varmaan kolmasosan koko vuodesta. Mutta ehkä tästä vuodesta ja vuosikymmenestä tulee parempi.

Ensin en edes tajunnut, että vuosikymmenkin vaihtui. Jälkikäteen sitä sitten olen  vähän summaillut, ja tänään totesin että mennyt vuosikymmen oli mun teinivuosikymmen. Menin yläasteelle vuonna 2000. Ehkä nyt vihdoin aikuistun. Ihan oikeesti.

Sisarusten kanssa laskettiin, että tällä vuosikymmenellä meistä kaikista tulee kolmekymppisiä.

Viikon kolmantena päivänä, keskiviikkona, olin viikon neljänsissä pikkujouluissa. Puhuin kööpenhaminasta, ilmastonmuutoksesta ja vanhoista Suomi-filmeistä. Viikon kolmansissa juhlissa minun sanottiin puhuvan äijäkieltä ja toisissa ainoan joulukoristeeni näyttävän poikamiesboxin joululta. Tiistaina paasasin ja annoin pakit. Maanantaina sain kuulla olevani makeisimagoltani kirpeä hedelmäkarkki.

Viime viikolla tulin kahtena päivänä kotiin, vasta kun valtsu on jo auki. Sunnuntaina törmäsin tuttuihin kirkossa.

Koko syksyn väliinjäänyt pirsketys kahdessa kahdeksan päivän sisällä. Lisänä kaikkien kirjoitelmien tekeminen. Opintopisteet kasaan. Nyt rauhoitun jouluun. 

...kaksi ihmistä haluavat tavata toisiaan, miten sen toteuttaminen käytännössä voi olla niin kovin vaikeaa. Ei pitäisi olla.

nimim. ei vaikeasti tavoiteltava vaan vaikeasti tavoitettava

Kaapissa Villeroy & Bochia,
sitä perinteistä mallia.
Valkoisella pohjalla hennot
siniset kuviot.
Täydellinen astiasto,
häälahjaksi saatu.
Parasta posliinia,
kevyttä kuin pitsi.
Sinelmät ihollani
kuultavat vaalean mekkoni läpi.